Myrskyvaroitus

Eletään lomaviikkomme kolmatta päivää. Mieleni on synkkä kuin idästä nouseva pilvimassa. Jos oikein herkistää aistimiaan, saattaa jopa hetkellisesti kuulla pääni sisäisen myrskyvaroituksen merkkiäänen. Piip, piip, piip – se huutaa äänetöntä huutoaan välittäen pienten eleiden, ilmeiden ja äänenpainon kautta tulevasta vaarasta. Vain kaikkein kokeneimmat ja herkimmät, pitkän linjan merenkävijät tuntevat nämä varomerkit ennalta. Äiti. Voi, äiti. Monet myrskyvaroitukset olet sinäkin vastaanottanut ja pelastusliivejä rannalta mukaan tarjonnut. Majakkana olet ulapalla valvonut kannustaen ja uskoa luoden. Ja taas minä, nyt jo aikuinen tyttäresi, myrskystä varoittelen – ja miksi, niin miksi?

Kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Kukaan ei ole tippunut ullakolle vieviltä portailta alas, jättänyt sormiaan kiikkustuolin alle, polttanut itseään puukiukaaseen tai kadonnut metsäretkellä tonttujen maahan. Emme ole joutuneet myöskään turvautumaan minigrip-apteekkiimme eikä kenellekään ole tullut maiseman vaihdoksesta kulttuurishokkia. Isovanhemmatkin tuntuvat olevan vielä leikissä mukana, vaikka desibelit ovat nousseet jo useasti äärilukemiin ja vaatekertamme shortseja, hellehattuja ja sandaaleita lukuun ottamatta on levitelty vieraskammarin sohville ja tuoleille varsin ansiokkaasti ottaen huomioon, että tulimme vasta edellisenä iltana tänne.

Läppärini sen sijaan on edelleen laukussani koskemattomana, kirjat avaamattomina ja päiväkirjan sivut ilkkuvat tyhjyyttään. Kotona luomani unelmakuvani on rypistynyt matkatavaroideni sekaan, lenkkitossujen ja päiväkirjan alle. Pakkaamisen tohinassa hyvälle ja realistiselle tuntunut ajatus on muuttunut tavoittamattomaksi ja oloni sen myötä rauhattomaksi ja alakuloiseksi. Luonto ja tämä lapsuuden huolettomien vuosieni maalaismiljöö on saanut ruumiini ja sieluni huutamaan malttamattomana ravintoaan. Käteni ovat odottaneet tilaisuutta maalata vesivärein laiturinnokasta aukeava maisema, jalkani tahtoneet juosta läpi ruispeltojen hameen helmat hulmuten ja kiivetä eloaitan kulmalla olevalle suurelle kivelle – sille samalle, jolla pikkutyttönä istuin metsämansikoita heinänkorresta syöden. Olen toivonut voivani asettua nurmelle omenapuun katveeseen, sulkea silmät ja kuunnella hiljaisuutta, jonka yksinäisen kärpäsen surina silloin tällöin rikkoo.

Lähtiessäni matkaan ilman kodin perinteisiä arkivelvoitteita saatoin hyvässä uskossa kuvitella pystyväni heittäytymään hetkeen ja tekemään satunnaisia, pieniä vaelluksia mieleni puutarhaan. Tästä tulisi erityinen viikko olin päättänyt jo etukäteen. Vaihtelua arkeen lapsille ja erityisesti äidille. Junan nytkähtäessä liikkeelle Pasilan asemalta tunsin jo lempeän tuulen pyyhkivän paljaita auringon lämmittämiä hartioitani, haistoin vastaleikatun nurmen ja isoäitini ruusut maljakossa. Matkalippuni mielenrauhaan, luovuuden ja omien ajatusten äärelle oli leimattu.

Mutta kuinkas kävikään. Olin nyt kovaa vauhtia ohjaamassa uljasta paattiani suoraan karikolle. S.O.S – hätähuudot vain kaikuivat odotusteni, huonosti nukuttujen öiden ja uhmaikäisen kiukuttelun yllä sateen piiskatessa viimeisetkin toivon rippeet maanrakoon. Antaisinko tosiaan purteni pohjan tarttua kiinni kivikkoon vai onnistuisinko sittenkin tarttumaan ruoriin ja muuttamaan suuntaa? Minulla on kaikki valta, vapaus ja taito tehdä tarvittavat korjausliikkeet, jos niin vain päätän. Olisi niin helppoa pienten vastoinkäymisten kohdatessa luovuttaa, sadatella ja todeta, että aina juuri minulle käy näin…